Malmin Palloseuran merkitys, vaikuttavuus ja vastuu
Jarno Parikka on entinen ammattilaispelaaja. Hänelle kertyi Veikkausliigaotteluita urallaan 173 ja on sittemmin työskennellyt Olympiakomitean huippu-urheilu yksikössä kaksoisuran kehittämistyön parissa. Nykyisin Parikka toimii Koillis-Helsingin alueella opettajana ja sivutoimisena 2015-syntyneiden valmentajana. Hän omaa laaja-alaisen kokemuksen niin itse urheilijana kuin asiantuntijanakin.
– MPS:n merkitys, vaikuttavuus ja sitä kautta vastuu on todella suuri yli tuhannen pelaajan seurana Koillis-Helsingissä ja suur-Malmin alueella. Seura on ottanut viime vuosina isoja kehitysaskeleita. Muun muassa pelaajamäärän kasvu ja päätoimisten valmentajien määrän lisääntyminen ja kehittyneet olosuhteet ja Mosan keltainen keskittymä ovat hienoja merkkejä tästä. Toivon, että MPS voi olla seura kaikille alueen jalkapallosta kiinnostuneille ja heidän perheilleen ja lisätä alueen yhteisöllisyyttä, Parikka kuvailee Malmin Palloseuran nykytilaa ja tulevaisuutta.
Seuran vaihto? Mieti ensin.
Parikalla on valmennuskokemusta ennen tätä kautta kertynyt TiPS:stä, Vaasan Palloseurasta ja hän on myös työskennellyt Klubi 04:sen valmennustiimissä. Lisäksi hän on suorittanut UEFA B -lisenssin. Nuorten ja lasten välillä holtittomiin ja ei-harkittuihin seuravaihdoksiin Parikalla on selvä mielipide:
”Jokainen pelaaja ja tilanne on erilainen ja siirtymät on tapauskohtaisia. Missä iässä ja mihin? Siirtymiä tulee ennemmin tai myöhemmin kaikille, jotka tavoittelee huippua tai pääsee sinne. Varmaan ensimmäinen asia, jonka sanon on, että siirtymät kannattaa tehdä harkiten ja hätiköimättä. Siinä muuttuu tosi moni asia kerralla. Valmennus, pelikaverit, olosuhteet. Pelkästään uuteen sopeutuminen kestää aikansa. Harmittavan usein nykyään näkee lapsia ja tai nuoria pelaajia, jotka pelaa joka vuos erivärinen paita päällä. Usein tuskin kertoo kovin ehjästä tai hyvästä pelaajapolusta. Toisaalta harkitut ja onnistuneet siirrot voi olla tosi tärkeitä.”
”Koska hyvinvointiin ja kehittymiseen vaikuttaa niin moni asia, kannattaa miettiä missä on kokonaisvaltaisesti paras ympäristö olla ja kehittyä pitkällä aikavälillä. Ei kannata lasten kohdalla varmaan miettiä vielä seuraavan viikonlopun matsia tai edes ensi kesän Hesa cupia vaan vielä aika paljon pidemmälle. Missä on turvallinen ja motivoiva ympäristö, hyvä ja laadukas valmennus, haastetasoltaan sopiva ja riittävän kova harjoitus- ja peliympäristö? Se minkälainen luonne lapsella on, merkitsee myös. Onko valmis siirtymään aiemmin pois tutusta ja turvallisesta. Jollekin se voi olla hyvä, toinen voi tarvita tuttua ympäristöä pidempään. Sitten kannattaa miettiä mikä on arjen toimivuuden kannalta järkevää. Esimerkiksi jos treenimatkat kasvaa jo lapsena tai nuorena pitkiksi, voi tilanne olla aika haastava. Auton takapenkillä ei kehity.”
Helppoa vastausta urasiirtymiin ei taida olla olemassakaan, sillä jokainen pelaaja on yksilö. Pelaajat myös toimivat erilaisin tavoitetasoin ja harrastuksen motiivit saattavat myös matkan varrella muuttua. Parikka oma urheilijan ura alkoi Korson Palloseurasta 5-vuotiaana ja vasta 14-vuotiaana hän päätti jääkiekon ja jalkapallon väliltä valita jalkapallon. Samana vuonna Parikka siirtyi KOPSE:sta HJK:n organisaatioon, joka johti lopulta Klubin liigajoukkueeseen. Parikan ura päättyi melko nuorena jo 29-vuotiaana vuonna 2016. Viimeisellä kaudellaan Parikka kärsi loukkaantumisesta, eikä pelannut viimeisellä kaudella peliäkään.
Enemmän kilpailua!
Monin silmin urheilumaailmaa nähnyt Parikka katsoo, että tulokset eivät ole varsinkaan lasten urheilussa tärkein asia, mutta voittamiseen pyrkimistä saisi tapahtua enemmän. Ei pelkästään peleissä ja turnauksissa, vaan päivittäisessä harjoittelussa käyttäen apuna erilaisia kisoja koko harjoitusten ajan. Kun kaikki treeneissä yrittävät hieman enemmän, niin se ei voi Parikan mukaan olla vaikuttamatta harjoitusten laatuun muuta kuin positiivisesti. Välillä Suomessa vältetään sitä, että kukaan harjoituksissa ei pahoittaisi mieltänsä tai suuttuisi. Parikka näkee kiukunpuuskissa monesti hyvän kilpailijan:
– Joskus kuulee sanottavan, että joku on ”huono häviäjä”. Jos sillä tarkoitetaan pelaajaa, joka vihaa häviämistä tai vaikka suuttuu tai itkee tappion jälkeen, on se mun mielestä kehu. Tietenkin täytyy osata käyttäytyä, mutta voitontahdosta voi olla paljon hyötyä. Erityisesti huippu-urheilussa. Kehittyäkseen täytyy motivoitua harjoittelusta, tekemisestä, oppimisesta ja kehittymisestä, mutta voitonhalu voi olla tukemassa tekemisen laatua. Voittaminen ja häviäminen kuuluu jalkapalloon, samoin kilpailu. Ja sitä haluaisin nähdä enemmän suomalaisessa jalkapallossa.
